Kuvittele itsellesi Amerikan alkuperäiskansa. Nykyaikaiset amerikkalaiset saattavat ensin ajatella Amerikan intiaaneja menneisyyden jäänteinä, joiden muisto on jäänyt päiväkodin kiitospäiväpukeutumiseen ja Hollywoodin lännenelokuviin. Mutta yhtä lailla kuin he ovat marginaalissa Amerikan tarinassa, intiaanit ovat myös keskeisessä asemassa amerikkalaisessa kulttuurisessa mielikuvituksessa – sekä pyyhittyinä että sisällytettyinä kansalliseen kertomukseen. Historian professori Philip J. Deloria alkoi tutkia tätä näennäistä ristiriitaa ensimmäisessä kirjassaan Playing Indian (1998), jossa hän kirjoitti valkoisten pukeutumisesta intiaaneiksi eli ”intiaanien leikkimisestä” Bostonin teekutsuilta nykypäivään.
Deloria kysyi ranskalais-amerikkalaista kirjailijaa J. Hector St. John de Crèvecoeuria siteeraten: ”Mikä amerikkalainen, tämä uusi ihminen, sitten on?”. Hänen mukaansa amerikkalainen kansallinen identiteetti perustuu mielikuvaan amerikkalaisesta intiaanista. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Britannian kruunua vastaan kapinoineet siirtolaiset pukeutuivat usein intiaanipukuun osoittaakseen aitoa, alkuperäiskansojen vaatimusta Amerikan mantereesta. Teollistumisen ja kaupungistumisen huipulla amerikkalaiset leikkivät intiaania vastapainoksi modernin maailman ahdistukselle. Ja vaikka intiaanileikki saattaakin kuulostaa esoteeriselta, se iskee syvälle: Yhdysvalloissa kasvaneet lukijat ovat todennäköisesti jossain vaiheessa leikkineet intiaania.
Delorian amerikkalaistutkimuksen alaan kuuluvasta väitöskirjasta, jonka hän viimeisteli Yalessa vuonna 1994, poimittu Playing Indian on eläväinen, mieliä avartava ja selkeä kertomus Amerikan historiasta, vaikka se onkin syvästi teoreettinen. Kirja muutti Amerikan alkuperäiskansojen tutkimuksen ja Yhdysvaltain historian kenttää tarjoamalla uuden tavan ymmärtää alkuperäisamerikkalaisten asemaa maan kulttuurissa ja menneisyydessä. ”Sillä oli valtava vaikutus”, sanoo Jay Cook, historioitsija ja entinen kollega Michiganin yliopistossa, osittain siksi, että se oli perustavanlaatuinen muutos Amerikan alkuperäiskansojen historiassa. ”Ala oli aiemmin kallistunut enemmän yhteiskuntatieteiden puoleen… ja sellaisiin asioihin kuin maankäyttö tai sopimukset tai siirtolaisuuden, kansanmurhan ja siirtomaakontaktien politiikka.”
Poikapartiolaiset intiaanien ”neuvonantajan” rinnalla valmistautuvat tanssiin intiaaniasuissa, Denver, 1977.
Kuva: Denver Post via Getty Images
Deloria teki intiaanien historiasta kulttuuriaiheista. Hän oli kiinnostunut suurista, muuttuvista kysymyksistä, jotka koskivat representaatiota ja sitä, miten erilaiset sosiaaliset ryhmät koetaan. Hän ei kohdellut intiaaninäytelmää pelkkänä kuriositeettina tai tuominnut sitä intiaanien identiteetin väärinkäytöksenä (kuten hän olisi voinut perustellusti tehdä). Sen sijaan hän suhtautui naamioitumiseen vakavasti keinona käsitellä sosiaalisia identiteettejä, jotka olivat monimutkaisia, ristiriitaisia tai piilossa niihin osallistuville ihmisille. ”Naamioituminen kyseenalaistaa helposti käsityksen kiinteästä identiteetistä”, hän kirjoitti. ”Samaan aikaan naamion käyttäminen tekee kuitenkin myös itsetietoiseksi siitä, että sen alla on todellinen ’minä’.”
Deloriasta, joka täyttää tänä vuonna 60 vuotta, tuli viime tammikuussa Harvardin ensimmäinen Amerikan alkuperäiskansojen historian varsinainen professori, kun hän oli työskennellyt 17 vuotta Michiganissa ja kuusi vuotta sitä ennen Coloradon yliopistossa. Henkilökohtaisesti hänet on helppo kuvitella lavalle soittamaan country-western-musiikkia ystäviensä kanssa, mikä on yhä suosikkiharrastus hänen epäonnistuneen ensimmäisen muusikon uransa jälkeen.
Työstään puhuessaan hän on sekä pirteä että tappavan vakava. Hän muistaa saaneensa idean väitöskirjaansa varten istuessaan luennolla. ”Se avautui kirjaimellisesti noin minuutissa”, hän sanoo. ”Se oli yksi elämäni uskomattomimmista ajatushetkistä.” Valkokankaalle heijastettiin historiallisia kuvia intiaaneiksi pukeutuneista partiolaisista. Opiskelutoveri Gunther Peck, nykyään Duken historian professori, kääntyi hänen puoleensa ja sanoi: ”Tästä tuli mieleeni – oletko kuullut Improved Order of Red Men -järjestöstä?” Se oli 1800-luvun veljeskunta, joka tarjosi jäsenilleen yhteenkuuluvuutta ja yhteisiä päämääriä ”intiaanien” pukeutumisen ja rituaalien avulla. Delorian mieleen juolahti yhtäkkiä neula valkokankaalla esiintyvistä lapsista intiaani-aiheisiin veljeskuntiin ja Boulderiin, jossa hän asui vuosia ja jossa ”kaikki hippi-uusaasialaiset pukeutuvat intiaaneiksi ja tekevät siitä suuren numeron”. Ja sitten ei ole vaikeaa mennä Bostonin teekutsuille. Ajattelin, että hitto, amerikkalaiset ovat tehneet tätä eri muodoissaan, mutta samanlaisin käytännöin, alusta asti. Mistäköhän siinä on kyse?”
Pohjimmiltaan Playing Indian on ahkera kulttuurihistoriallinen teos. Deloria jäljittää intiaanileikin vanhan maailman eurooppalaisiin karnevaali- ja ”misrule”-perinteisiin eli riehakkaisiin juhliin ja rituaaleihin, joihin kuului pukuja, symbolista kuvien polttamista ja mellakoita. ”Molemmissa rituaaleissa”, hän kirjoitti, ”on kyse sosiaalisten erojen kumoamisesta, maailman kääntämisestä ylösalaisin ja auktoriteetin kyseenalaistamisesta.” Hän osoitti, miten puvut olisivat tuntuneet luonnollisilta Amerikan varhaisille uudisasukkaille, sillä niiden avulla he pystyivät kumoamaan valtarakenteita ja leikkimään yksilöllisillä ja kulttuurisilla identiteeteillään. Intiaanien naamioituminen omaksuttiin kaikkialla siirtokunnissa paitsi protestoidakseen brittejä vastaan myös uhmatakseen epäsuosittuja maankäyttölakeja ja näytelläkseen sosiaalisia ristiriitoja.
Myöhemmin 1800-luvun puolivälissä nuori Lewis Henry Morgan, uraauurtava antropologi, esitti intiaania osana kirjallisuuden seuraansa, Irokeesien uutta konfederaatiota (New Confederacy of the Iroquois). Muiden veljeskuntien tavoin ryhmä pyrki elvyttämään ”katoavien” Amerikan intiaanien hengen ja rakentamaan siitä selvästi amerikkalaisen identiteetin. Heidän rituaalinsa loivat hankalan perustan Morganin etnografiselle työlle: ne antoivat nostalgisen ja tyylitellyn kuvan intiaaneista, vaikka Morganin ura eteni ja hänen tavoitteenaan oli dokumentoida objektiivisesti ja tieteellisesti Amerikan intiaanien yhteiskuntia. Tämä ajatus antropologisesta tarkkuudesta, autenttisuudesta, muuttuisi 1900-luvulla, jolloin modernit amerikkalaiset leikkivät intiaaneja saadakseen takaisin suhteensa luontoon. ”Jokaisena näistä historiallisista hetkistä”, totesi Deloria, ”amerikkalaiset ovat palanneet intiaanien pariin ja tulkinneet intiaanisuuteen liittyviä intuitiivisia dilemmoja uudelleen vastaamaan aikansa olosuhteita.”
”Have Fun with the FBI Agents”
Monella tapaa Deloria saattoi vaikuttaa ennalta määrätyltä intiaanitutkimuksen merkittävälle uralle. Hänen isoisoisoisänsä Tipi Sapa, joka tunnettiin myös nimellä Philip Deloria, oli merkittävä Yankton-siouxien poliittinen johtaja, joka kääntyi kristinuskoon ja ryhtyi episkopaaliseksi papiksi, ja hänen isoisänsä Vine Deloria Sr. siirtyi myös papistoon. Hänen isänsä Vine Deloria Jr. oli professori ja aktivisti, joka toimi Amerikan intiaanien kansallisen kongressin toiminnanjohtajana. Hän on tunnetuin vuonna 1969 ilmestyneestä kirjastaan Custer Died for Your Sins: An Indian Manifesto, joka oli räikeä, mutta usein humoristinen arvio maan suhteesta Amerikan intiaaneihin sekä vetoomus intiaanien itsemääräämisoikeuden puolesta, Vine oli yksi 1900-luvun intiaaniasioiden vaikutusvaltaisimmista henkilöistä.
Varttuessaan Philip oli tietoinen isänsä asemasta ja sen merkityksestä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän muistaa intiaaniaktivistien ja -taiteilijoiden kulkeneen hänen kotinsa kautta ja tulleensa värvätyksi täyttämään kirjekuoria isänsä poliittisia ponnisteluja varten. ”Wounded Knee -oikeudenkäyntien aikana oli hetki, jolloin puhelimia kuunneltiin, ja hän sanoi meille: ’Pitäkää hauskaa FBI-agenttien kanssa’.” Hänen äitinsä oli huolissaan Martin Luther King Jr:n ja Bobby Kennedyn salamurhien jälkeen, Deloria sanoo: ”Tuntui, että ihmisille tapahtui pahoja asioita.”
Mutta Deloria ei perinyt suoraan isänsä roolia poliittisena puolestapuhujana. ”Kun hänestä tuli Amerikan intiaanien kansallisen kongressin johtaja”, hän sanoo, ”emme nähneet häntä noin yhdeksään kuukauteen….. Oli hetkiä, jolloin hän nousi suureksi isäksi. Mutta suurimmaksi osaksi hän ei ollut sitä. Hän teki omia juttujaan. Se oli super tärkeää – me kaikki tajusimme, miten tärkeää se oli.” Sen seurauksena Philip ja hänen sisaruksensa ”saivat tehdä mitä tahansa”. Häntä veti puoleensa musiikki ja urheilu; hän aloitti Coloradon yliopistossa pääaineenaan musiikin esittäminen, mutta vaihtoi sitten musiikkikasvatukseen tajuttuaan, ettei hän saisi elantoa esiintyjänä. Hän opetti yläasteen bändiä ja orkesteria, mutta lopetti kahden vuoden jälkeen. Hän meni naimisiin samoihin aikoihin: ”Appiukkoni ei ollut kovin tyytyväinen minuun.” Elettiin 80-lukua, MTV:n nousuaikaa, ja hänestä tuli pakkomielle musiikkivideoiden tekemisestä. ”Jos katsot taaksepäin kolmea neljästä viimeisestä Deloria-sukupolvesta, he pelleilevät 30-vuotiaiksi asti”, Vine Deloria kertoi hänelle. ”He näyttävät täydellisiltä luusereilta.” Philip palasi Coloradon yliopistoon opiskelemaan journalismia maisteriksi, saadakseen käyttöönsä videolaitteita ja yrittäessään saada elämässään kovan käänteen.
”En saanut selvää musiikista, journalismista vai mistä”, hän sanoo. Sen jälkeen hän haki Yalen amerikkalaistutkimuksen tohtoriohjelmaan Patricia Limerickin rohkaisemana, amerikkalaisen lännen historioitsijan, jonka kurssin hän kävi maisteriksi. Hänellä ei ollut samanlaista akateemista valmistautumista kuin useimmilla ikätovereillaan, eikä hän puhunut ensimmäisenä opiskeluvuotenaan juuri sanaakaan. Yksi hänen opiskelutovereistaan sanoi, että hän halusi olla seuraava Michel Foucault. ”Toinen kaveri sanoi: ’Olen lukenut tenttiluetteloa rannalla tänä kesänä'”, hän muistelee. ”Ilmestyin Yaleen enkä todellakaan tiennyt, mitä olin tekemässä.” Mutta alusta alkaen Deloria etsi syvällisiä, vaikeita selityksiä kulttuurille. Hän yhdisti amerikkalaisiin opintoihinsa eurooppalaisen yhteiskuntateorian kursseja. ”Hänen varhaiset artikkelinsa olivat hyperteoreettisia ja sisälsivät paljon jargonia – hän aloitti sillä tavalla, ja niitä oli vaikeampi lukea”, muistelee historiantutkija ja julkistaidekasvattaja Jenny Price, ystävä opiskeluajoilta. ”Toiseen vuoteen mennessä oli selvää, että hänestä tulisi hieno kirjoittaja ja todella merkittävä.”
Undercutting the ”Easy Takeaways about U.S. History”
Intiaaninäytelmän kääntöpuoli, Deloria huomasi, oli se, että nostalgiset tai romanttiset mielikuvat Amerikan intiaaneista asettavat alkuperäiskansat mahdottomaan asemaan. Se vaikeutti heidän osallistumistaan moderniin yhteiskuntaan ja kohteli heitä samalla moderniteetin uhreina, joiden perinteiset yhteiskunnat sivilisaatio on höyrystänyt. Jopa näennäisesti kunnioittavat intiaanileikkimuodot, kuten vuosisadan puolivälin powwow’t tai hippien vastakulttuurin rituaalit, ovat aina perustuneet ajatukseen ”katoavasta intiaanista”, ideologiaan, jonka mukaan alkuperäisamerikkalaiset väistämättä korvautuvat Yhdysvaltain vallan myötä.
Coeur d’Alene -kansan Wildshoe-perheen jäsenet poseeraavat Chalmers-autossaan, 1916.
Kuva kongressin kirjastosta
Deloria käsitteli näitä kysymyksiä toisessa kirjassaan Intiaanit odottamattomissa paikoissa (2004). Kirja on lähes peilikuvana Playing Indian -kirjalle, ja se käsittelee intiaanien osallistumista moderniin elämään – elokuvissa, urheilussa, autoissa, musiikissa ja muualla – 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, aikana, jolloin monet siirrettiin reservaatteihin ja heille jaettiin mielivaltaisia lohkoja lohkottua maata. Deloria kysyi, mikä on monille amerikkalaisille niin hauskaa ja yllättävää valokuvassa, jossa Geronimo istuu Cadillacin ratissa? Lukijat saattavat kuvitella, että nykyajan kynnyksellä intiaanit vain katosivat historiasta. Mutta ”Amerikan intiaanit olivat eturintamassa monissa asioissa, joita me pidämme olennaisen moderneina, kuten elokuvien tekemisessä ja autokulttuurissa”, sanoo Carlo Rotella, toinen Delorian ystävä jatko-opiskeluajoilta, joka on nykyään Boston Collegen amerikkalaistutkimuksen johtaja ja opettaa kursseillaan Intiaanit odottamattomissa paikoissa.
”Tuntui jotenkin väärältä, että intiaanit hyppäisivät ’primitiivisestä metsästäjä-keräilijä-asemasta’… teknologisen nykyaikaisuuden kärkeen ilman, että he kävisivät läpi kaikki muut vaiheet!”
Vuosikymmenen vaihteessa huomattava määrä intiaaneja osti autoja liikeasioihin tai ylittäessään pitkiä etäisyyksiä reservaattien välissä, ja autot vuorostaan muokkasivat nykyaikaisten intiaanien toimintatapojen kehittymistä, kuten powwow’ta. ”Valkoiset amerikkalaiset olivat raivoissaan”, Deloria sanoi vuonna 2005 pitämässään puheessa, ”sillä intiaaniautoilijat olivat täysin vastoin heidän odotuksiaan. Kun intiaaneja katsottiin sosiaalisen evoluution linssin läpi, tuntui jotenkin väärältä, että intiaanit hyppäisivät ’alkukantaisesta metsästäjä-keräilijä’-statuksesta… teknologisen nykyaikaisuuden kärkeen ilman, että he kävisivät läpi kaikki muut vaiheet!” Delorian tavoitteena kirjassa ei ollut korostaa intiaaneja nykyaikana poikkeavina – sen tarkoituksena oli kiistää juuri tämä ajatus ja vakuuttaa Amerikan intiaanit todellisiksi osallistujiksi modernin elämän luomiseen. Hän vertasi intiaanien marginalisoitumista – odottamattomuutta – modernismissa afroamerikkalaisen modernistisen liikkeen marginalisoitumiseen: ”Harlemin renessanssi voidaan nimetä erilliseksi asiaksi”, hän sanoi, ”mikä on enemmän kuin mitä voidaan sanoa siitä kohortista intiaanikirjailijoita, -näyttelijöitä, -tanssijoita ja -taiteilijoita, jotka olivat myös aktiivisia modernismin hetkellä.”
Deloria on aina tarkkaavainen niistä ongelmista, joita Amerikan intiaanien representaatiot ovat luoneet eläville alkuperäiskansoille. ”Phil on syvästi inhimillinen ja syvästi eettinen siinä, miten hän muotoilee kysymyksiä”, sanoo Gunther Peck, joka on yhä läheinen ystävä. ”Hän etsii vastauksia, jotka herättävät levottomuutta ja jotka ovat ristiriidassa Yhdysvaltojen historiaa koskevien helppojen johtopäätösten kanssa.” Rotella lisää, että hän pohdiskelee asioita, joille meillä ei ole aiemmin ollut juurikaan sanastoa, muuta kuin ’se on rasistista’ tai ’se on kulttuurista omimista'”. Delorian syvällinen historiallinen ja tulkinnallinen työ tarjoaa vastauksia, jotka eivät ole vain kiinnostavampia vaan myös hyödyllisempiä ja paljastavampia. Hän piirtää täydellisen, sekavan kuvan siitä, miten yhdysvaltalainen kulttuuri on syntynyt ja miten se saattaa vahingoittaa alkuperäiskansoja silloinkin, kun se näennäisesti torjuu menneisyyden väkivallan.”
”Mene Harvardiin”
Delorian tutkimustyö on kunnostautunut ehkä maailman johtavana Amerikan intiaanitutkimuksen ajattelijana. Hän oli vuonna 2017 myös mukana kirjoittamassa uutta johdanto-oppikirjaa amerikkalaistutkimukseen, tieteidenväliseen alaan, joka hyödyntää historiaa, politiikkaa, kulttuuria, kirjallisuutta ja taidetta amerikkalaisen yhteiskunnan ymmärtämiseksi. Shelly Lowe, Harvardin yliopiston Amerikan alkuperäiskansojen ohjelman (HUNAP) toiminnanjohtaja, joka on perustamisestaan vuonna 1970 lähtien ajanut alkuperäiskansojen tiedekunnan ja alkuperäiskansojen kysymysten tutkijoiden rekrytointia, toivoo, että Delorian nimitys nostaa Harvardin Amerikan alkuperäiskansojen tutkimuksen kartalle.
Yliopisto oli Lowen mukaan rekrytoinut Deloriaa jo vuosia, ei vain alansa huippututkijana vaan myös erinomaisena luokanopettajana ja kyvykkäänä hallinnoijana, joka pystyy muokkaamaan johdonmukaisen alkuperäiskansatutkimusohjelman. ”Harvardissa ei oikein ymmärretä, mitä Amerikan alkuperäiskansojen tutkimus on tieteenalana, koska Harvard ei ole koskaan tarjonnut sitä”, hän selittää. ”Philistä tulee tämän alan johtaja.” (Nimityksensä jälkeen yliopistoon on palkattu myös historian professori Tiya Miles ’92, joka keskittyy afroamerikkalaisiin ja intiaani-amerikkalaisiin tutkimuksiin, sekä hänen miehensä Joe Gone, antropologian ja globaalin terveyden ja sosiaalilääketieteen professori, joka tutkii kansanterveyttä intiaaniyhteisöissä.)
Rotella lisää, että Deloria ”säteilee pätevyyttä”, ja hänet nimitetään jatkuvasti johtamaan asioita. Hiljattain hänet nimitettiin historian ja kirjallisuuden tutkintoja käsittelevän komitean puheenjohtajaksi. Viime syksynä hän opetti ”Major Works in American Studies” ja ”American Indian History in Four Acts”, ja keväällä hän opettaa ”Native American and Indigenous Studies”: An Introduction”. Deloria sanoo, että osittain hänen muuttonsa vaikeutui hänen vaimonsa uran vuoksi. Peggy Burns tuli Harvardiin viime huhtikuussa yritysten ja säätiöiden kehittämisestä ja suhteista vastaavaksi johtajaksi; aiemmin hän toimi Detroitissa sijaitsevan Henry Ford Health Systemin kehitysjohtajana ja sitä ennen Michiganin yliopiston johtavana varainhankkijana. Deloria sanoo: ”Hän on johtava kumppani, minä olen perässä kulkeva puoliso”. Miksi hän valitsi Harvardin: ”Jos uransa viimeisinä vuosina ajattelisi, että voisi todella vaikuttaa alalla, saattaisi ajatella itsekseen: ’Mene Harvardiin, käytä täällä olevia resursseja, kouluta hienoja jatko-opiskelijoita, auta täällä olevia mielenkiintoisia alkuasukkaita opiskelijoita, kirjoita pari hyvää kirjaa ja katso, millaista vaikutusta voit saada aikaan.'”
Indigenizing American Art
Delorian uusi kirja, joka ilmestyy tänä keväänä University of Washington Pressin kustantamana, rakentuu edeltäjiensä perustalle. Jos Indians in Unexpected Places edusti kehotusta tunnistaa alkuperäisamerikkalaiset modernissa kulttuurissa, niin Becoming Mary Sully: Toward an American Indian Abstract on osittain vastaus siihen. Projekti, joka on osittain elämäkerta, osittain amerikkalaisen modernistisen taiteen historiaa ja sen kietoutunutta suhdetta alkuperäiskansoihin, alkoi vuonna 2006, kun Deloria ja hänen äitinsä selasivat hänen isotätinsä Mary Sullyn piirustuksia. Hänen kirjastonhoitajana työskentelevän äitinsä huolellisesti säilyttämät kuvat olivat ulkomaailmalle lähes tuntemattomia, mutta kuten Deloria huomasi keskusteltuaan muiden tutkijoiden kanssa ja tehtyään omia tutkimuksiaan taidehistoriasta, ne olivat merkittäviä. ”Mielestäni hän kuuluu amerikkalaisen taiteen kaanoniin, ja mielestäni hän muuttaa sitä”, hän sanoi puhuessaan Sullysta viime helmikuussa. Hänen projektinsa kirjassa, hän selitti, on ”amerikkalaisen taiteen indigenisoiminen.”
Mary Sullyn intiaanihistorian kolme vaihetta: Pre-Columbian Freedom, Reservation Fetters, the Bewildering Present (Kolumbusta edeltävä vapaus, reservaattien kahleet, hämmentävä nykyisyys) kuvittaa vision tulevaisuudesta.
Taidetta tarjoaa Philip Deloria/Kuva Scott Soderberg
Mary Sully, syntyjään Susan Deloria, oli tunnetun kansatieteilijä- ja kielitieteilijä Ella Delorian sisko, joka työskenteli antropologian tutkija Franz Boasin alaisuudessa (”aion aiheuttaa maailmalle vielä yhden Delorian”, Philip vitsailee). He varttuivat Standing Rockin intiaanireservaatissa Etelä-Dakotassa. He ovat Alfred Sullyn, 1800-luvun sotilasupseerin, joka johti kampanjoita Amerikan intiaaneja vastaan lännessä, tyttärentyttärentyttäriä ja merkittävän muotokuvamaalarin Thomas Sullyn lapsenlapsenlapsenlapsenlapsi. (Alfred Sullyn tytär dakota-sioux-nainen Pehánlútawiŋn kanssa meni naimisiin Tipi Sapan/Philip Delorian kanssa, mikä yhdisti Sullyn ja Delorian sukulinjat.) Deloria arvelee, että Susan omaksui Thomas Sullyn nimen muistuttaakseen hänen asemaansa amerikkalaisessa taiteessa; identiteetin kaksinkertaistaminen oli myös tärkeä käsite dakota-naisten taiteessa. Sully oli aktiivisimmillaan 1920-, 30- ja 40-luvuilla; hänellä oli vain vähän muodollista taidekoulutusta, eikä hänellä ollut taiteilijayhteisöä, jonka kanssa hän olisi voinut jakaa ja pohtia työtään.
Sullyn lyijykynällä paperille tekemät piirrokset koostuvat enimmäkseen niin sanotuista ”persoonallisuuden piirroksista”, joita on kaikkiaan 134 (ja lisäksi muutama keskeneräinen) ja jotka kuvaavat kukin jotakin (kuuluisaa tai kuulumatonta) persoonallisuutta 1930-luvulta. Jotkin vedokset kuvaavat intiaaneja, kuten intiaanikirkkoa tai piispa Harea, joka oli johtava lähetyssaarnaaja dakotaintiaanien keskuudessa; toiset taas esittävät pop-kulttuurin hahmoja, kuten Babe Ruthia, venäläistä balleriinaa Anna Pavlovaa ja tennistähti Helen Willsia. Kukin teos koostuu kolmesta paneelista: Deloria kirjoittaa, että ylin paneeli on yleensä abstrakti kuvaus henkilöstä tai käsitteestä; keskimmäinen paneeli on geometrinen, kuviollinen kuvio; ja alimmainen paneeli on se, mitä hän kutsuu ”amerikkalaiseksi intiaaniabstraktioksi” – muunnelma teoksen aiheista, joka ammentaa amerikkalaisten intiaanien visuaalisista mahdollisuuksista.
Mary Sullyn piirrokset kutsuvat katsojia kuvittelemaan intiaanisuutta amerikkalaisessa joukkokulttuurissa ja itse Amerikan rakenteessa.
Yksi erityisen ahdistava vedos, Three Stages of Indian History: Pre-Columbian Freedom, Reservation Fetters, the Bewildering Present (Kolumbusta edeltävä vapaus, reservaattien kahleet, hämmentävä nykyisyys) on Delorian mukaan ”yleisavain” Sullyn töiden poliittisen sisällön ymmärtämiseen. Hän loi sen, kun intiaaniyhteisö kamppaili vuoden 1934 intiaanien uudelleenjärjestelylain kanssa, joka oli monimutkainen ja erittäin kiistanalainen liittovaltion intiaanipolitiikan rakenneuudistus, jonka seuraukset heijastuvat tänäkin päivänä. Ylimmässä paneelissa kerrotaan Amerikan alkuperäisväestön historiasta: ihannoidusta menneisyydestä ennen eurooppalaista kosketusta, piikkilangan rajoittamien reservaattien traumasta ja alkuperäisväestön kamppailusta selvästi amerikkalaisia hahmoja vastaan, jotka pukeutuvat farkkuihin, saappaisiin ja neulenauhapukuun. Keskimmäisessä paneelissa visuaalisesti monimutkainen kuvio abstrahoituu yläosan kohtauksista tiiviiksi, geometriseksi sommitelmaksi, joka tuottaa hämmennyksen, ahdistuksen ja epävarmuuden tunteen. Alin paneeli kääntää Delorian käsittelyssä keskimmäistä paneelia 90 astetta ja muuttaa sen symmetriseksi intiaanikuvioksi. Edellisten paneelien piikkilanka ja kamppailevat hahmot ovat kadonneet; niiden ruskeat ja mustat värit muodostavat nyt pystysuoria timanttikaistaleita. ”Keskellä”, hän kirjoittaa, ”ja piikkilangan yläpuolella on yksi ainoa värikaistale. Keltainen, sininen, punainen ja vihreä”, tasankojen intiaanien parfleche-maalauksesta tutut värit, muodostavat timanttikaistaleen. Tämä paneeli tuo mieleen intiaanien voiman ja jatkuvuuden, joka on ristiriidassa sen yläpuolella olevan paneelin kanssa.
Miten tätä kuvaa luetaan? Sullyn otsikko Three Stages of Indian History antaa vihjeen. Ylin paneeli edustaa nykyhetkeä, keskimmäinen siirtymävaihetta ja alin tulevaisuutta. Alin paneeli tarjoaa näkemyksen intiaanien tulevaisuudesta, Deloria väittää, ja vaatii Amerikan intiaanien osallistumista ja keskeistä asemaa tulevaisuudessa sen sijaan, että heidät olisi suljettu menneisyyteen. Tämä tulkinta tarjoaa myös yleisen lähestymistavan Sullyn persoonapainatusten lukemiseen. Kaiken kaikkiaan vedokset herättävät inhimillisen kokemuksen koko kirjon – leikkimielisyyden, ilon ja ihmettelyn – intiaanien visuaalisessa sanastossa. Ne kutsuvat katsojia kuvittelemaan intiaanimaisuutta amerikkalaisessa massakulttuurissa ja itse Yhdysvalloissa. Tällä tavoin Sully kuului niihin alkuperäiskansojen kuvataiteilijoihin, jotka olivat aktiivisesti mukana modernismissa, liikkeessä, joka omaksui abstraktion, kokeilun ja geometristen muotojen käytön. Deloria kirjoittaa: ”Timantti on yhtä keskeinen alkuperäisnaisten taiteelle kuin ruudukko modernistille – ja silti Sully teki niistä yhtä ja samaa, dialogista ja samanaikaista.”
Gertrude Stein on Sullyn monien taiteilijoita, näyttelijöitä, urheilijoita ja muita amerikkalaisen pop-kulttuurin julkkiksia kuvaavien vedosten joukossa.
Artwork courtesy of Philip Deloria/Photograph by Scott Soderberg
Mutta Sullyn teokset tarjoavat myös haasteen ja siten oman panoksensa amerikkalaisen taiteen kaanoniin. Hän ei kuulunut ”primitivisteiksi” kutsuttuun modernististen taiteilijoiden ryhmään, mukaan lukien jotkut alkuperäiskansojen taiteilijat, jotka katsoivat taaksepäin kohti ”primitiivistä” estetiikkaa ja kokemusta. Häntä eivät kiehtoneet visiot romanttisesta, modernia edeltävästä menneisyydestä. Sully oli kiinnostunut Amerikan intiaanien suhteesta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen; hän oli, kuten Deloria asian ilmaisee, antiprimitivisti. Muut alkuperäiskansojen taiteilijat, jotka saivat taloudellista tukea taideinstituutioilta, loivat menneisyyden intiaaneista kuvia, jotka vetosivat valkoisiin katsojiin. Koska Sully ei koskaan saanut mesenaatteja eikä hänen taidettaan nähty julkisesti muutamaa lastenkouluissa järjestettyä näyttelyä lukuun ottamatta, hänellä ei ollut rajoituksia; hän saattoi luoda kuvia Amelia Earhartista tai Gertrude Steinista amerikanintiaanien abstraktiossa. Kukaan ei nähnyt hänen töitään, mutta silti hän muuttaa amerikkalaisen taiteen tarinaa.
Becoming Mary Sully onnistuu Delorian aiempien kirjojen tapaan tuntumaan sekä konkreettiselta että abstraktilta. Se kertoo mukaansatempaavan tarinan ja kääntyy samalla joka käänteessä taiteellisiin, historiallisiin ja moraalisiin merkityksiin. Se on myös vaikuttava puheenvuoro kuvataiteen historiaan. Carlo Rotella kutsuu tätä Delorian ”inhimilliseksi Sveitsin armeijan veitseksi”. ”Tyypillistä Philille on, että hän sanoo: ’En tiedä paljoakaan x:stä, joten minun on otettava selvää x:stä’. Ja seuraavaksi hän onkin tehnyt mestarillisen argumentin x:stä, jossa hän sanoo jotain aivan uutta, mitä kukaan ei ole sanonut, ja päätyy lopulta tekemään lopullisen teoksen kyseisestä aiheesta.”
”The Last Thing We Think About”
Toisin kuin isänsä, Deloria ei ole koskaan hankkinut mainetta polemiikistaan tai siitä, että hän olisi kirjoittanut erityisen taipumuksellisesti; hän on toisenlainen tutkija. ”Tiesit, kun olit huoneessa Vine Delorian kanssa”, sanoo HUNAPin Shelly Lowe. ”Et ehkä tiedä, milloin olet huoneessa Phil Delorian kanssa.” Pojan ja hänen isänsä väliset erot liittyvät siihen, miten kevyesti hän suhtautuu yhteyteensä Delorian perheeseen. Jenny Price muistaa, kun hän aloitti jatko-opiskeluaikana esitellä konferensseissa materiaalia, josta tuli Playing Indian. ”Melkein väistämättä joku närkästynyt henkilö nousi seisomaan ja sanoi: ’Miten voitte kehdata puhua intiaaneista, kun ette ole intiaani?'” hän muistelee. ”Minusta tuntui aina, että se johtui siitä, että hän ei esittänyt intiaanisuutta niin kuin hänen pitäisi. Phil ei koskaan aloittanut vastaustaan sanomalla: ’Olen intiaani, nimeni on Deloria, herran tähden’. Koska miten sen voi edes määritellä? Hän ei usko, että voisi olla johdonmukaista tapaa erottaa puhtaasti tutkijoiden henkilökohtainen identiteetti heidän kiinnostuksenkohteistaan ja tutkimusohjelmistaan: ”Sisäisyydessäni on jotain, joka saa minut ajattelemaan ja esittämään kysymyksiä tietyllä tavalla.” Kun puhutaan moninaisuuskategorioista, hän sanoo, että ihmiset listaavat ne tietyssä järjestyksessä: Afrikkalais-amerikkalainen, latinalaisamerikkalainen, aasialais-amerikkalainen, intiaani-amerikkalainen. Monet ihmiset, jotka luettelevat tuon listan, eivät ehkä ajattele asettavansa hierarkiaa, ”mutta minä näen hierarkian. Näen, että alkuperäiskansojen osuus väestöstä on 1,7 prosenttia, mikä tarkoittaa, että he jäävät aina viimeiseksi. He ovat aina viimeinen asia, jota ajattelemme”, hän jatkaa. ”Ja olen onneton. Ja tuo onnettomuus on osa sisäisyyttäni.”
Mutta ”nyt ei ole hetki, jolloin kukaan meistä ajattelee näitä asioita kovin hyvin”, hän jatkaa. Hänen mielestään suuri osa siitä, minkä pitäisi olla yksityisen ajattelun kohteena, on muuttunut julkiseksi esitykseksi, ja ”se ei ole ollut niin tuottavaa….Meillä on ollut paljon identiteettipolitiikkaa ja tapoja, joilla ihmiset yrittävät keksiä, miten esittää parempaa identiteettiä. Jos voisimme miettiä, miten teemme näitä asioita hyvällä tavalla, oikealla tavalla, kunniallisella tavalla, nöyrällä tavalla, se olisi hyödyllistä ja tuottavaa.”
Viime aikoina Deloria on miettinyt enemmän intiaani- ja afroamerikkalaistutkimuksen välistä suhdetta ja niitä hierarkioita, joita eri identiteettiryhmien välillä on. Hän pohtii, miten hänen lapsensa oppivat koulussa tavallista tarinaa mustien historiasta: ”Kyse on edistyksellisestä kertomuksesta, joka johtaa meidät kansalaisoikeuksiin. ’Amerikka oli todella pohjimmiltaan hyvä, mutta meiltä kesti jonkin aikaa päästä sinne.’…”
”Mutta miten teet saman alkuperäisamerikkalaisen narratiivin kanssa? Teillä ei ole samanlaisia lunastusmahdollisuuksia. Joten kaikki mitä voi tehdä, on pyyhkiä pois intiaanit ja kertoa uudelleen tarina, jossa me kaikki tulimme toimeen melko varhain, koska intiaanit aika lailla luovuttivat mantereen valkoisille.” Parempaa kertomusta ei ole, hän sanoo, ”koska kertomus olisi: ’Katsokaa, millä maaperällä koulumme on, katsokaa leikkikenttäänne. Kuka omisti tuon maan? Miten siitä tuli meidän maamme? Oliko se puhdas prosessi? Onko se ohi? Luuletteko, että siellä on intiaaneja? Niinkö? Yhtäkkiä komplikaatiot vain käyvät liian vaikeiksi.”
”Osa tätä on siis sitä, että mietitään, voiko maa käsitellä useampaa kuin yhtä perisyntiä kerrallaan. Ja jos se ei voi, onko Yhdysvallat päättänyt käsitellä orjuuden perisyntiä tavalla, jolla se ei käsittele siirtolaiskolonialismin perisyntiä? Miten nämä kaksi ovat vuorovaikutuksessa keskenään?” Kysymys on ehkä toiselle kirjalle – Delorian poikkitieteellinen, joustava ajattelutapa tekee hänestä ihanteellisen henkilön vastaamaan siihen. Hänen työnsä on osoittanut, että paljastavimmat vastaukset piilevät usein ristiriidoissa ja eri kertomusten välisessä liukastumisessa. Hän haastaa lukijat luopumaan olettamuksista, jotka ovat aiheuttaneet alkuperäiskansojen unohtamisen, ja vaatii Amerikalta sinnikkäästi mutta odottavasti lisää.